Berlin ohne Zigeuner

Berliini ilman mustalaisia”

Zigeuner – eine Rassische Gefahr!

”Mustalaiset - rodullinen uhka!”

”Mustalaisia, hämäräperäisiä henkilöitä, kulkukauppiaita, ym. + epämiellyttäviä ulkomaalaisia”

Suomen Valtiollisen poliisin kansion (1919–1948) otsikko; Suomen Kansallisarkisto

 

KULKURIN TIE

 

En tiedä minne tieni johtaa,
mutta ikävä minun on ihmistä,
luotas lähden surun maahan,
tänne jäävät rakkaat kaikki.
Kulkurin tie on kuoppainen,
tie on kapea
ja pitkä.

 

Ahnain silmin sinua katselen,
sen tähden et minua päästä lähtemään,
mutta jos lähdet,
ei pidä surra,
lähtevä lähtee
ja jäävä jää.
Luotas lähden surun maahan,
tänne jäävät rakkaat kaikki.

Siis älä kiellä,
anna matkamiehen levähtää,
siis älä narraa,
pidä huolta nälkäisestä!
Kulkurin tie on kuoppainen,
tie on kapea
ja pitkä.

 

MIRANDAN perhesuhteet olivat olleet oikeissa mitoissa. Hän oli kasvanut aikuisten rinnalla ja
ohjauksessa tarvitsematta tekeytyä aikuiseksi. Hän oli saanut elää nuoren tytön viattomuutta, nauttia mustalaisäidin ja - isän rakasta ylellisyyttä. Mirandan kehitystä olivat ohjailleet mustalaisyhteisön lakien lisäksi nuoren tytön kuvitelmat ja haaveet. Jokainen tyttö osasi tanssia,
mutta harva kykeni tulkitsemaan tunteiden paloa, elämäniloa, mustalaisen  sielunmaisemia, kuten Miranda oli tulkinnut.

Hän oli liehutellut helmojaan kalliolla, metsissä ja mustalaisleirien nuotiotulilla. Esiintynyt kaduilla ja herrojen pippaloissa prahalaisessa tanssiteatterissa. Hän oli tuntenut olevansa matkallajohonkin kaukaiseen, rakkaaseen unelmaan. Se, että Miranda sai ilmentää itseään tanssilla, oli
hänelle maailman tärkein asia. Mitä se tytölle oli merkinnyt: sitä itteään, naiseksi kasvamista.

 

”Juutalaisten lisäksi yleensä vain mustalaiset kuuluvat Euroopassa vierasperäisiin rotuihin”

Saksan sisäministeriön asiakirjassa, tammikuu 1936

”Puola on puoli-ihmisten maa. Tähän kategoriaan kuuluvat puolalaisten ohella juutalaiset ja mustalaiset.”

Propagandaministeri Joseph Goebbels Reichin lehdistötilaisuudessa 24.10.1939

 

MUSTALAISILLA oli iät ja ajat ollut kotimaa, muttei koskaan luvattua maata. Kulkijat olivat aina liikkuneet toisten paikoissa ja seuranneet vankkureilta maailman sydämenlyöntejä. Mustalaisista oli eronnut heimo, joka oli ruvennut kutsumaan itseään romaneiksi. Romanit olivat pyrkineet elämään niin sanottua normaalia elämää: asua paikallaan ja tehdä työtä kuten valkolaiset, hyväksyttäen siten mustalaiskulttuurin valkolaisilla romanikulttuurina.

Mirandan perhe oli asunut pienessä tiilitalossa. Perheessä oli aina tehty töitä. Heidän ystävänsä olivat koostuneet etupäässä valkolaisista, työläisistä, raskaan sarjan raatajista. Mirandan isällä oli sepänpaja, jossa hän oli takonut talonpojille auroja ja viikatteita. Kuten useimmat mustalaismiehet, perheen pää oli sepänpajan ohella hoitanut eläinlääkärin virkaa. Hän oli
raspannut eläinten suita, hoitanut ja lääkinnyt suolisolmuja, ähkyä, hankiriviä ja patteja. Kengittänyt ja kuohinut oriit. Hän oli myös taitava läkkiseppä, valmisti vuokia, koreja ja
kahvimyllyjä. Korjasi sateenvarjoja, teroitti veitsiä ja saksia, muotoili koruja. Hänen asiakkaansa olivat olleet suurimmalta osin juutalaisia.

 

”Valtionjohtaja SS määrää kaikkien henkilöiden rekisteröintiä, jotka laskeutuvat mustalaisiksi
valtiomme alueella […] sen jälkeen jatkotoimenpiteitä voidaan toteuttaa.”

Valtion rikospoliisin ohjausta 1.3.1939

”Mustalaiset gettoon!”

”Yhtäkään opettajaa tai koulupaikkaa ei voi antaa tämän pohjasakan käytettäväksi”

Valtion hallinnon kirje valtion komissaarille, Reichsgau-Wien 13.11.1939

MIELIKUVIENSA varaan mustalaiset olivat aina rakentaneet tulevaisuutensa. Naiset olivat käristäneet nuotioissa lihaa, miehet leukailleet, kehuneet kilvan hevosia ja akkojaan. Tytöt olivat koristelleet pojille itseään. Maasta tai valtioista riippumaton, yhteiskunnan ulkopuolella elävä vapaa mustalainen oli saanut mahdollisuuden: rikkaan yhteisöllisen kulttuurin, jossa ihminen oli
keskeisessä asemassa.

Mirandan perheeseen oli kuulunut vanhemmat ja kaksitoista lasta. Mirandan äiti oli ollut käsityöläinen, hänen pitsinsä, tyynynpäälliset ja ryijynsä olivat olleet kylien ja kaupunkien
markkinoilla kysyttyjä.


Toisen maailmansodan puhjettua Miranda työskenteli varakkaan juutalaiskauppiaan perheessä. Miranda oli edennyt kotiapulaisesta toimistotytöksi, ja edelleen kauppa-apulaiseksi. Kauppa-apulaiset olivat siihen aikaan omistajien kanssa yhtä perhettä. Tyttö oli ollut tuolloin kaksitoista-tai kolmetoistavuotias. Romanitytöt olivat olleet nöyriä ja tehneet mitä vain saksalaiset osasivat vaatia.

 

“Kaikille alueen mustalaisille ja puoli-mustalaisille on lähetettävä käsky, etteivät toistaiseksi poistu omasta tai tämänhetkisestä asuinpaikastaan.”

Valtion rikospoliisin kirje Herfordin pormestarille 19.10.1939

”Ei voida vaatia Saksan kansalaiselta sitä, että hän työskentelisi yhdessä mustalaisen kanssa”

Kansallissosialistisen puolueen lausunto 12.8.1939, Hampuri

 

VIRALLISESTI mitään ei ollut tapahtunut. Kun vaeltavat mustalaiset olivat kadonneet jälkiä
jättämättä, paikallaan asuvia romaneita oli alettu vainoamaan. Saksalaisen koiran, schäferin, lakattua haukkumasta, tiedettiin, että mustalaiset olivat kadonneet katukuvasta tuhkapilvenä taivaaseen.

Patriarkat vierailivat romaneiden kyläyhteisöissä, pienissä tiilitaloissa neuvoen, että naisten olisi
käytettävä huivia, jotta heitä luultaisiin islaminuskoisiksi. Käskyä oli oudoksuttu, mutta
patriarkoille ei vastalauseita esitetty. Mustalaisten vanhimmat olivat painottaneet: jos poliisit tai
virkamiehet tulisivat pistäytymään mökissä, olisi viisasta, että mies lähettäisi huivipäisen tai mieluummin hunnutetun naisen mökistä pihalle käskemään nämä urkkijat muualle. 

Natsipartio oli ilmestynyt yllättäen pienen tiilitalon pihamaalle ja hyökännyt mökkiin. Mirandan
perhe oli pidätetty ja viety omasta kodista pihalla odottavaan mustaan autoon ja sieltä teurastamolle. Vaatetehtaan johtaja oli ottanut poliisimiehiin yhteyttä, kehaisten Mirandan perhettä hyviksi työntekijöiksi – tämä tarvitsi heitä. Seuraavana päivänä poliisimiehet olivat saaneet määräyksen: sepän perhe pitää lähettää takaisin kotiin. Tällä kertaa he olivat olleet onnellisten joukossa.

 
 

”Parhaat ystäväni käänsivät minulle selkänsä kun kerroin heille olevani mustalainen. Nimeni on Alina. Olen romanialainen ja olen mustalaisnainen.”

Alina, sosiologi, ihmisoikeusaktivisti

Kesäkuussa virkavalta pidätti 600 romania ja toi heidät uuteen nk. mustalaisleiriin Berliinin lähelle Marzahniin. Romanit haluttiin pois näkyvistä Berliinistä Olympialaisten vuoksi. Poliisit koirineen varioivat leiriä. Vuoden 1943 aikana lähes kaikki leirin vangit lähetettiin Himmlerin käskystä
Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille.

”Mustalaiskysymys on meille tänä päivänä rotukysymys, jonka pitää juutalaiskysymyksen tavoin saada lopullinen ratkaisu. Mustalaisten biologinen rotututkimus on kiistämätön edellytys tämän lopullisen ratkaisun tekemiseen”.

Tohtori Adolf Würth, Rotututkimuskeskuksen työntekijä, luennollaan Saksalainen Rotututkimus-yhdistyksen kokouksessa syyskuussa 1937

 

OLI VARHAINEN AAMU pienessä tiilitalossa. Mirandan isä oli lähtenyt pajalle. Äiti ja vanhemmat sisarukset olivat rientäneet tehtaalle. Miranda ja Amanda olivat jääneet kahdestaan kotiin kun oveen oli koputettu. Tytöt olivat pelästyneet. Oven takana oli seisonut virkapukuisia poliisimiehiä ja yksi siviilipukuinen virkamies. Miranda oli onkinut Amandan sängyn alta ja pakottanut sisarensa hyppäämään takapihan ikkunasta. Tytöt olivat juosseet tiilitalon takana olevalle olkikeolle, kaivautuneet olkiin, ja nukahtaneet.

– Kun hätä on suuri, ihminen pakenee tietoisuutta, ei nuku ollenkaan tai nukkuu kuin tukki.

 

Tyttöjen naapurissa asuva saksalainen perhe oli ilmiantanut heidät. Sisarukset oli revitty
olkikasasta ja kiidätetty poliisiasemalle. Turtana, lähes tiedottomina väsymyksestä ja jännityksestä, Miranda ja Amanda olivat viruneet kolkossa odotushuoneessa aamuhämäristä iltapäivään. Pitkällä raastavalla odotuksella oli ollut tarkoituksensa. Nälkä, jano, toimettomuus ja vartijan eleettömyys olivat lamauttaneet tyttöjen kehon ja mielen. Pelkotilat ja painajaiset olivat nousseet unien valtakunnasta tyttöjen päivätajuntaan eläviksi kuviksi.

Miranda ja Amanda olivat päätyneet takaisin teurastamolle, jälleen kerran odottamaan
kuljetuksia. Tytöt olivat etsineet heidän joukostaan omaisiaan, mutta eivät olleet löytäneet ainuttakaan sukulaista, eivät edes tuttuja ihmisiä. Se oli ollut toiveikas viesti tytöille.

 

”Oberwaldin hallinnon käskystä 7.11.1941 mustalaisilta kielletään julkisten kulkuvälineiden käyttö.”

Tohtori Hinterlechnerin kirjoittamassa asiakirjassa

”Kuluvan vuoden alussa tekemällään päätöksellään valtioneuvosto valtuutti siirtoväen huollon keskuksen kokeilutarkoituksessa järjestämään siirtoväkeen kuuluville mustalaisille työleirin ja oikeutti sen suorittamaan tästä aiheutuvat kustannukset siirtoväen huoltovaroista.”

Suomen Poliisilehti, N:o 22, 1943 

”LAPPAJÄRVEN MUSTALAISTYÖLEIRI”

”Jos te saksalaiset ette halua tulla pohjoisen veren haudankaivajiksi, niin älkää mitätöikö
mustalaisten sille aiheuttamaa uhkaa”

Otsikko saksalaisessa pamfletissa, elokuussa 1938

TEURASTAMON LASTI oli seuraavaksi tungettu kuorma-autojen koppeihin ja kyyditetty Olomoucin kaupungin keräyspisteeseen. Romaneja varten oli ollut pitkä jono härkävaunuja, jotka täyttyivät
nopeasti.

Mustalaisia oli tuotu kaikkialta maailman kolkista rautatieasemalle odottamaan kuljetuksia, jotka jatkuivat herkeämättä. Siitä huolimatta heitä riitti rautatieasemalle tungokseen saakka.
Mustalaisperheitä pistettiin aakkosjärjestyksessä vaunuihin; sen mukaan Mirandan ja Amandan olisi pitänyt olla jo ensimmäisessä kuljetuksessa, mutta sisarukset olivat seisoneet lastaussillalla
pitäen lujasti kiinni toisistaan.

– Mutta tämä toivo, sehän siellä laiturilla lopulta kuitenkin toteutui. Kultaisen äitimme veli, eno, otti meidät asemalta auton kyytiin.


Eno ei koskaan kertonut, mitä hän oli maksanut sisaruksista, mutta sen piti olla paljon kultaa. Kuin ihmeen kautta sisarukset oli vapautettu toisen kerran.

 

”Kaikkien mustalaisten kuljetus Määristä (Moraviasta) keskitysleireille”

Böömin ja Määrin protektoraatti, Brnon kaupunki, suojelupoliisin kirje 9.2.1943 

”Rotat, loiset ja tuhoeläimet ovat myös luonnollisia ilmiöitä kuten juutalaiset ja mustalaiset […] Kaikki elämä on taistelua. Siksi meidän täytyy vähitellen biologisesti eliminoida nämä syöpäläiset.”

Tohtori Karl Hannemann Saksan Kansallissosialististen Lääkäreiden yhdistyksen lehdessä elokuussa 1938

”…Mikäli Berliinin mustalaisten lähetys vielä viivästyy, Berliinin kaupunki joutuisi pystyttämään leirin mustalaisia varten, mikä olisi mahdollista ainoastaan suurten kulujen ja vaikeuksien turvin.”

Salainen valtionpoliisi kirjeessään SS-rynnäkköpäällikkö Eichmannille 13.10.1939 

 

MIRANDA ja Amanda oli viety kotipihaan. Talo oli ammottanut tyhjyyttään. Kaikki mitä mökistä oli
irti saatu, oli varastettu. Pelkät seinät olivat jäljellä ja ihmisetkin kadonneet.

 

Tyttöjen vanhin veli Bukva oli perustanut metsään nuorten romanien kanssa mustalaisten
partisaaniliikkeen. Pakon sanelemana mustalaisista oli kouliutunut harhauttamisen ja
piiloutumisen mestareita. Pimeyden turvin partisaanijohtaja oli hakenut sisarensa turvaan.

Vuorilla, jossa mustalaispartisaanit majailivat, montenegrolainen nainen oli vienyt Mirandan ja
toisen partisaaninaisen lähteelle. He olivat keränneet vihreitä lehtiä ja syöneet niitä. Nainen oli ollut parantaja. Hän oli tuntenut yrtit ja suojeli niillä partisaaneja sairauksilta. Hyvä ihminen hän oli ollut, Miranda muisteli. Yhtenä päivänä monista, siis useina: monta, monta kertaa Miranda oli kierrellyt tämän naisen kansa lähikyliä pyytämässä ruuanapua.

Miranda ja Amanda olivat taistelleet miesten rinnalla mustalaisten elämästä. – Amanda ei tiennyt mitään pyssyistä, mutta partisaaniveljet ja -sisaret tutustuttivat meidät aseisiin ja mukana se tyttö heilui, Miranda innostui kertomaan.

Mustalaisten partisaanitoiminta oli päättynyt yllättävällä tavalla. Heille oli viritetty ansa,
romanimies oli kavaltanut heidät. Siitä lähtien Bukva oli ollut alati varuillaan peläten, että hänet tultaisiin vangitsemaan. Eräänä aamuyönä poliisimiehet olivat tulleet hakemaan häntä. Bukva oli lähtenyt poliisien mukana juhlapuvussa ja kiiltävissä lagerikengissä.

Miranda ja Amanda olivat vielä kerran tavanneet veljensä rautatieaseman lastaussillalla. Veli oli seissyt ylpeänä mustassa puvussaan vastakkaisella puolella laituria sotilaitten vartioimana, Amanda ja Miranda toisella puolen odottamassa jälleen kuljetuksia. Tällä kertaa tytöt pistettiin junaan, joka vei heidät Jasenovaciin, kroatialaiselle keskitysleirille.

Vain joitain viikkoja myöhemmin, saksalaiset olivat palauttaneet sisarukset jälleen kerran takasin omalle kylälleen. Syykin oli tiedossa. Mirandan ja Amandan tehtävänä oli ollut agitoida romaneita ja mustalaisia töihin asetehtaaseen. Amanda ja Miranda olivat viestittäneet, että mustalaiset ja romanit karttaisivat paikkoja, joissa  partisaanisisarukset olivat ja lähettäneet kansalaisiaan aivan toiseen suuntaan kuin minne kolmas valtakunta oli heidät määrännyt.

 

”Mustalaiset ja puoli-mustalaiset erotetaan asepalveluksesta.”

Otsikko berliiniläisessä sanomalehdessä 21.2.1941

”Yllämainittu henkilö on lähetetty Auschwitzin keskitysleirille 29.7.1943 vankien yhteiskuljetuksen keinoin”.

Duisburgin rikospoliisin asiakirja koskien henkilöä Christine Lehmannia, synt. 18.12.1920 Duisburgissa

 

HEINÄKUUSSA 1941 Mirandan kotikylään oli ilmestynyt partioita. Kylän rautatieasemalle oli
saapunut kilometrikaupalla tyhjiä härkävaunuja. Se oli merkki siitä, että kuljetukset alkaisivat.
Kuvitelmat paremmasta olivat loppuneet ikävällä tavalla. Lähtijöiksi Hodonínin keskitysleirille oli
lopulta valittu suurin piirtein kaikki, kylä tyhjennettiin väärän rodun edustajista, pettureista ja
näiden suosijoista. Mirandaa ja Amandaa oli tultu hakemaan aamuyöllä kello kolme isän äidin
talosta. Toisin kuin aiemmin, tyttöjä ei oltu pistetty mustiin autoihin, vaan jonon jatkoksi
marssimaan pelotteiksi muille kylän halki rautatieasemalla.

 

- Naiset itkivät, kaikki itkivät, ja kuvitelkaa, lapset eivät tienneet vieläkään miksi he itkivät,
mutta koska äidit itkivät, niin he itkivät myös. Me ei oltukaan sisareni kansa enää lapsia, tai ehkä
sisareni vielä oli, mutta koska minä itkin äitien puolesta, sisarenikin itki vaikka hän ei uskonut vielä
lopulliseen pahaan.

Kurja joukko oli marssitettu mustalaisleirin keskuskentälle, jossa poliisit olivat piirittäneet heidät
välittömästi. Vartijoiden ja poliisien koirat olivat hyppineet äitien helmoissa roikkuvien lasten
rinnuksille. Naiset olivat pyytäneet mustalaiskielellä miehiään suojelemaan koirilta lapsiaan.

Kaikesta oli ollut pulaa. Jatkuva nälkä oli kärsimyksistä pienin, siitä oli helpointa muistella ja
puhua. Mirandan sisar oli ollut hyvin kaunis. Hän oli mennyt saksalaisen upseerin jalkavaimoksi.
Amanda oli asunut jonkin aikaa saksalaisen talossa ja hoidellut miehen puutarhaa. Kun Amanda oli päässyt poliisiperheen niin sanotuksi kokiksi, ruuat olivat olleet aivan toista maata. Miranda oli
sisarensa tavoin myös valinnut poliisimiehen jalkavaimon osan.

– Tietysti naiset ja miehet tuomitsivat, Miranda kertoi empimättä, – sehän oli kaikesta
huolimatta rikos, joka olisi hajottanut vapaassa maailmassa romaniyhteisön. Syrjityillä kansoilla ei
ole muuta tietä itsenäisyyden ja yhteisön säilyttämiseksi kuin kunniansa, nyt sen tiedän.

 

Eva Justin (1909 - 1966) oli saksalainen antropologi ja sairaanhoitaja. Hän oli erikoistunut
romanitutkimukseen ja tutki mustalaisia rotuhygieniaopin nimissä. Justinin tekemän
väitöskirjan loppupäätelmä oli, että romanit olivat alikehittynyt kansa, minkä vuoksi hän
suositteli muun muassa mustalaisnaisten pakkosterilointia. Lukuisat Justinin tutkimat
mustalaislapset lähetettiin Auschwitziin, jossa he joutuivat ennen kuolemaansa julmien
lääketieteellisten kokeiden uhreiksi.


Justin hallitsi romanikieltä. Jotkut tutkijat ovat väittäneet, että tämän seikan ansiosta hän
saavutti monien mustalaisten luottamuksen ja pääsi siten heidän pariinsa. Tämä on kuitenkin
hyvin kiistanalaista: kiertävälle mustalaiselle oma kieli on ollut tärkein turva. Jos valtaväestön
edustaja osasi mustalaiskieltä, se aiheutti suurta pelkoa ja turvattomuutta.


Eva Justin ei joutunut koskaan oikeuden eteen rikoksistaan ja työskenteli sodan jälkeen
psykologina Frankfurtin yliopiston klinikalla.

 
 

SISARUKSET oli sullottu ties kuinka monennen kerran muitten romanien kanssa
eläinkuljetusvaunuun. Juna oli lähtenyt liikkeelle täydessä lastissa pyörät kirskuen, jättäen
jälkeensä mustan savuvanan. Mikään teko, uhraus tai hyvä käytös ei ollut säästänyt heitä
kuljetuksilta.

Juna oli saapunut Auschwitzin keskitysleirille, kuten se oli saapunut jo monesti aiemmin lastina kauhua, hätää ja kärsimystä. Tavaravaunujen kaartaessa ratapihalle yksitoikkoinen jytinä oli terästynyt rytmikkääksi kolinaksi. Kun juna lopulta oli pysähtynyt, härkävaunujen liukuovet oli avattu. Kylmät ilmeettömät miehet olivat olleet vastassa ihmisiä, jotka eivät vielä tuossakaan tilanteessa olleet uskoneet lopulliseen pahaan.

– Ihmismieli on sellainen, se uskoo ja luulee kykenevänsä väistävänsä viimeisen kuoloniskun.

Luoja tiesi, vai tiesikö, miten siinä kävi, annettiinko ihmiselle mahdollisuus? Armahdettiinko
ihminen, kohdeltaisiinko heitä kuin teuraseläimiä, kohtaisivatko romanit tiensä pään? Käsky oli käynyt: Alas vaunuista! Uhrien toiveet vapaudesta olivat hävinneet välittömästi.

Auschwitzin keskitysleirin sairastuvassa heidät ajettiin heti kaljuiksi. Heikot ja sairaat olivat saaneet maistaa murheen maljaa yleensä ensimmäisinä. Vankeja oli lyöty pampuilla ja kepeillä. Sekään ei ollut tepsinyt romaneihin, silläkin uhalla uhrit olivat lyöttäytyneet perhekunnittain yhteen.

Huoli omaisista ja heidän kohtaloistaan oli kova, se piinasi siskoksia yötä päivää, heidän
kykenemättä lohduttamaan toisiaan. Ajatukset olivat alkaneet kiertää samaa kehää, eikä
kiertotietä tai ulospääsyä näyttänyt löytyvän. Lopulta odotus oli päättynyt ja sisarukset olivat
löytäneet itsensä kuoleman odotushuoneesta.

 

“Ehdotan, että mustalaisille järjestetään erityiset kaupassa käyntiajat tai omat kaupat.”

Myymäläpäällikkö kirjeessään Mindenin alueen poliisin johdolle 30.7.1942

”Mustalaisilta ja puoli-mustalaisilta pääsy kielletty tähän leikkipuistoon”

Kylttejä Mindenissä 1943

 

MUSTALAISTEN näkemysten mukaan jumalat olivat tulleet kastamaan toiset heistä eläviksi ja tuomitsemaan toiset kuolleiksi. Miranda oli seissyt Amandan kanssa toisten lailla rivissä.


– He valitsivat: se joka ei ollut kykenevä, meni kaasukammioon. Meille oli sanottu, että meidät viedään omalle paikkakunnalle töihin tehtaisiin. Aamun valjettua kaikkialla tiedettiin, että veljet ja
sisaret olivat haihtuneet savun myötä taivaan tuuliin.

 

Mirandan silmistä näki taistelijan, jota nainen oli ollut läpi elämänsä. Mutta oliko hän myös voittaja? Selviytyjiä mustalaiset olivat joka tapauksessa. Sen Miranda todisti kykenemällä
tuomaan nykyisyyteen, tähän hetkeen, elävän viestin menneisyydestä.

 

– Tehkää tämä hyvä asia mielikseni. Tuokaa menneisyydestämme, sielustamme ja ajattelutavastamme, elämänmuodostamme tälle maailmalle, uudelle sukupolvelle kauniita muistoja sen tähden, että
maailma muistaisi mustalaisten kärsimykset toisessa maailmansodassa.

 

Auschwitziin oli saapunut junia yhtenä hihnana. Blokkeja oli tyhjennetty sen mukaisesti.
– Kiirettä se piti, mutta aina tilaa järjestyi, Miranda huokasi, – lapset vastustivat luonnollisesti kuolemaa, aikuiset paremminkin alistuivat.

Miranda oli nähnyt syyttömiä, tahallisesti aiheutettuihin sairauksiin kuolleita ihmisiä. Jotkut perhosetkin kuolevat vuorokauden sisällä. Toiset perhoset elävät yli yön tai pitempäänkin, nukkuvat aamuun mennessä vain hiljaa pois. Siten oli käynyt romaneille keskitysleirin
sairastuvissa. Lääkärit toimivat kolmannen valtakunnan pyöveleiden tukimiehinä ja -naisina.


– On turha kysyä, mikä ero oli jumalattomissa ja Jumalallisissa toimenpiteissä.

 

 

23 000 romania vietiin Auschwitz-Birkenaun tuhoamisleirille, joista arviolta 21 000 kuoli.

”Mustalaisten poliittinen, biologinen, kulttuurinen ja ammatillinen eristäminen saksalaisten rodusta on nyt toteutettu.”

Dokumentti: ’Perimän ja rodun ylläpito Saksan laissa’, 1943

”Sodan jälkeen tuskin kukaan tiesi mustalaisten kansanmurhasta. Kesti hyvin pitkään ennen
kuin uskalsin puhua Auschwitzista.”

Lily Franz, Auschwitzista selvinnyt Saksan mustalainen 

 

MIRANDAN ja Amandan tammikuussa 1943 teloitetun enon ottopoika oli kirjoittanut serkuilleen ja lähettänyt heille valokuvansa omistuskirjoituksella:


”Kun isä ammutaan, sitä ei kykene ajattelemaan kuten ihminen. Toisaalta sitä taas puolustautuu kuin lapsi: eihän viatonta ihmistä surmata. Niinpä hän, joka ammuttiin, ei ollutkaan isäni, hän oli
joku muu. Sekin ajatus tulee mieleen, että eihän ihminen ole eläin ja tapa toista ihmistä? Minun koira ei ole arjalainen, se on sekarotuinen, mutta se ei ole purrut ainuttakaan elävää olentoa. Äidistäni en tiedä mitään. Serkuistani, teistä osaan sen verran itselleni uskotella, en muille, sen
verran elämä on näissä olosuhteissa heikoissa kantimissa, että elätte Auschwitzin keskitysleirissä. Miten lie sinun vanhempiesi ja veljiesi ja sisariesi laita, heistä en ole kuullut…

Kuule Miranda, kysyn sinulta kun olet minulle, niin kuin tiedät, serkuistani läheisin, miten on sinun laitasi? Olet hengissä, senhän nyt jo sanoin. Muistatkos, tietysti muistat ja kaunis pikku sisaresikin
pisti sen merkille, kun annoit valokuvata itsesi ihan minua varten. Sinä niin siinä hymyilit. Arvaa, yksi hymy varasti sydämeni: olet elävinä kuvina silmissäni. Minä ajattelen sinua aina - elän sinun palavassa kaipuussa tanssin pyörteisiin, ja ehkä vielä tanssitaankin kuten mustalaiset, liekeissä: lupaa, se on kohtalomme.

 

Kirjoitan sinulle tässä kirjeessä näin vaikken tiedä minkälaisena minut muistat. Sinut muistan elävänä ikonina, vai sotkenko nyt, eihän naisesta noin sanota, kai…, kun jätimme toisillemme hyvästit silloin heinäpaalin sisällä, tiesin että tapaamme pian uudestaan vaikken osannut sanoa
missä. Näkemiin vähäksi aikaa, pikaisiin tapaamisiin, kirjoitan sinulle pian, siis lähetän viestejä jatkuvasti, ettet unohtaisi minua ja kun palaat luokseni, silloin halataankin lujaa ja olla taas onnellisia.


Rakastan teitä, pikku Amandaa ja sinua
10. tammikuuta 1943. Jonas.”

 

 

 

"Koska mustalaiset nykyisin ovat perustuslakimme mukaan Suomen kansalaisia eikä perustulaki tee mitään eroa rotuasioissa, ei Nimismiesyhdistys ole voinut tehdä suorastaan lakiehdotusta
mustalaisasian ratkaisemiseksi radikaalisin keinoin. Joka tapauksessa katsoo yhdistys suorastaan vahingolliseksi yrityksen ainakaan pitkiin aikoihin sulattaa tätä epämääräistä ja ylivoimaisesti huonoilla ominaisuuksilla varustettua kansanainesta meidän kansaamme"

Suomen Poliisilehti. "Mustalaisista". N:o 20, 1942

 

KUN TOISEN MAAILMANSODAN haavat arpeutuivat, romaneille huomautettiin: ”Ette kuulu joukkoomme!” Jälleenrakennustöiden seuroista hylättyinä mustalaiset oivalsivat, että kerjääminen jos mikä oli taidelaji, mikäli tahtoi pysyä hengissä. Yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa ei kerjääminenkään enää onnistunut. Senkin viimeisen elinkeinon valtaväestön edustajat ryöstivät ja kaappasivat mustalaisilta.

 

– Milloin se muutos olisi tapahtunut? Miranda ihmetteli. – Ovatko tämän päivän modernit yhteiskunnat suvaitsevaisempia, ovatko vainot vähentyneet? Voi toki, nehän ovat suorastaan loppuneet, Miranda nauroi ensimmäisen kerran sydämensä pohjalta koko haastattelun aikana.
– Niin on hyvä maailma, tänään emme kärsi laisinkaan. 

”TUNSIMME AUSCHWITZIN edelleen ollessamme vapaita […] Kärsimys, jonka kauheutta ulkopuoliset voivat vain aavistella, on meille todellisena läsnä tähän päivään saakka. On vahvan elämäntahdon ansiota, että perheeni on selvinnyt ja pystyy edelleen olemaan tekemisissä valtaväestön kanssa. Muistoissani elän kaiken uudestaan, ihan kuin nämä kokemukset olisivat tapahtuneet eilen. En pysty unohtamaan, kärsimykset jatkuvat painajaisissa […] He ottivat minulta kaiken mitä arvostin: enää minulla ei ollut menneisyyttä, ei nykyisyyttä ja vielä vähemmän toivoa tulevaisuudesta. Emme menettäneet ainoastaan perheemme, vaan myös kulttuurimme kantajia ja suojelijoita. On kauheaa, että valtaväestö ei pitkään aikaan tiennyt romanien kansanmurhasta”.

Sodan loputtua nuori itävaltalaiseen Lovara-heimoon kuuluva Ceija Stojka (1933–2013), hänen kolme sisarustaan, äiti ja täti olivat ainoat eloon jääneet jäsenet suuresta romaniheimosta. Kuvataiteilija ja
muusikko Ceija Stojka on julkaissut sodan aikaisista muistoistaan useita kirjoja.

 

 

Kieliversiota päivitetään...

“Identity…it’s a very complex thing. Mine has many different sides. I’m Ostalinda. I’m Spanish and Mexican. I’m also European… and a Roma woman.” 

Ostalinda, anthropologist, lawyer, human rights activist 

”Äitini oli kylänsä ensimmäinen, joka kävi yliopiston. Tänään suvustani 42 henkilöä ovat saaneet yliopistokoulutuksen. Nimeni on Katalin. Olen unkarilainen ja olen romaninainen”.

Katalin Bársony, sosiologi, elokuvantekijä, ihmisoikeusaktivisti

“In October 1992, pogroms had already started in the whole of Romania. When I heard voices and the banging on the door, I thought that me and my family were going to get killed. I was only 14. My name is Isabela. I’m Romanian and I’m a Romani woman.” 

Isabela, philologist, sociologist, human rights activist 

 

TOISEN MAAILMANSODAN PÄÄTYTTYÄ Miranda oli kokenut vastoinkäymisiä, sotkeutunut saksalaisiin, pyytänyt tarvittaessa apua. Vastavuoroisina palveluksina ikääntyvä nainen oli antautunut tutkijoitten riepoteltavaksi, kertonut yliopistoihmisten ja muitten järjestämissä tilaisuuksissa
mustalaisten vainoista ja kärsimyksistä toisessa maailmansodassa.


Miranda oli tietoinen Slovakian mustalaisgetoista, erityisesti maan itä-osassa oli kokonaisia mustalaisten gettokyliä. Mutta se oli ollut hänellekin yllätys, että hänen sisarensa asusti getossa. Amanda ei ollut siitä kirjeessään maininnut. Historioitsijat ovat väittäneet, että toinen maailmansota oli ollut pahinta aikaa vankkurikansalle. Mustalaiset eivät ole siitä aina samaa mieltä.


– Holokaustista selvinneet Itä-Euroopan romanit joutuivat sosialismin holhoukseen. Kun on
elänyt Itä-Euroopassa romanina, ymmärtää keitä olivat ja mitä tekivät meille kommunistit.
Ajattelette ehkä, että tämä on liioittelua, mutta sosialismin sortumisen jälkeen mustalaiset ovat
kokeneet enemmän vastoinkäymisiä ja tuskaa kuin konsanaan toisen maailmansodan aikana.

 

OI KUINKA MINÄ ITKIN

 

Murhe mielessäni,
suru syvällä sydämessä,
haavani oli revitty auki.
Oi kuinka minä itkin,
yön kylmillä pankoilla,
tätä maailman pahuutta.
Auringon lapset itkevät
idän vankkureilla,
Aasian vuorijonoja,
halusin vain rakastaa.

Tänään ostin mustat kiharat,
Persian torilla myydään silkkiä.
Joukkoni laulavat:
varsalla kultaiset kaviot.
Jo vuotavat sieluni kyyneleet,
äitini kalpeaan virtaan,
nauroitte kanssani,
annoitte vaivaiset lanttinne,
ostitte näytelmän,
myös nuo soittajat.

Surusaatossa kulkivat
mustahuntuiset naiset,
käsi almua anoen
kerjäsivät vapauttaan,

senkin kolme kertaa.

Oi kuinka minä itkin
yön kylmillä pankoilla,
oi kuinka minä itkin. 

 
 

PUNAINEN PUUTARHA 

 

Vielä tahtoisin muistaa
vielä tahtoisin hukkua
hiustesi puutarhaan

 

Kuin hiljaiset putoukset
kuin punaisen virran juoksu
punainen puutarha

 

Solmit nauhoja hiuksiin
tupsulankoja suortuviin
hiustesi puutarhaan

Vielä tahtoisin muistaa
tahtoisin koskettaa
mustaa tukkaasi
punaista puutarhaa

 

Mutta elämä valui pois
verenpunaisena
pitkin hiustesi puutarhaa.

 
 

”Romanien holokausti toteutettiin samalla rotuvimmalla, samalla suunnitelmallisuudella, samalla harkitulla täydellisen tuhoamisen pyrkimyksellä kuin juutalaisten joukkomurha. Kokonaisia perheitä lapsista vanhuksiin murhattiin systemaattisesti kaikkialla natsien
vaikutusalueella.”

Roman Herzog, Saksan entinen liittokansleri 16.3.1997

MUSTALAISEN UNI

Olen matkalla halki unen ajan,
soittakaa pojat, soittakaa,
laulakaa naiset mukana, laulakaa.

 

Vielä eilen olin sielultani kuin nuoren unelma,
tänään on mieleni kuohuva kuin meri,
veljien mukana karkasi ilo kaihon teitä.

Olen matkalla halki unen ajan,
soittakaa pojat, soittakaa,
laulakaa naiset mukana, laulakaa.

 

Eilen lauloin sydämestäni kuin mustalainen,
tänään on ääni karhea kuin maatunut rauta,
myrskyn mukana ovat sisaret yöhön uupuneet.

 

Olen matkalla halki unen ajan,
soittakaa pojat, soittakaa,
laulakaa naiset mukana, laulakaa.

 

Eilen tanssin sielustani kuin nuori morsian,
tänään on mieli hapanta kuin viini,
pimeään yöhön ovat karavaanit kadonneet.